keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Matka-alttari / urkupenkki

Kirkon harmonin urkupenkkinä käytetty esine on matka-alttari. Alttariin on kaiverrettu vuosiluku 1681. Matka-alttaria on käytetty tapauksissa, jolloin kirkko oli liian kaukana paikasta, jossa pappia tarvittiin. Messua ei saa lukea muun kuin siihen vihityn alttarin yli. Seilin kirkon matka-alttari on penkin muotoinen, ja toisessa päässä on saranat. Alttarin päällimmäisen osan saa käännettyä pidennykseksi. Ennen toista maailmansotaa Seilin kirkossa ei ole ollut edes soittimia, ei edes urkuharmonia niin kuin nykyisin, ja matka-alttari on ollut muussa käytössä. Kirkon inventaariossa vuodesta 1932 sitä nimitetään penkiksi, ja kerrotaan, että sitä säilytettiin sakastissa. Sigrid Nikulan artikkelissa vuodelta 1973, samaa esinettä kutsutaan ”nattvardsbänkiksi”, eli rippipenkiksi.

Vanhin säilynyt matka-alttari on Englannissa löydetty pyhän Cuthberin alttari 600-luvulta. Kanonisen lain mukaan matka-alttarin sai omistaa vain ruhtinaat ja kirkon korkeimpien virkojen haltijat, kuten piispat. Matka-alttareita käytettiin syrjäseuduilla ja lähetystyössä, ja ensimmäiset alttarit ovatkin pohjoismaissa olleet matka-alttareita.

Läntisten kirkkojen matka-alttarit ovat yleensä olleet penkin tai pöydän muotoisia, mutta yksinkertaisimmillaan jopa pelkästään tehtävään vihitty lauta on kelvannut. Kreikkalais-ortodoksisissa piireissä matka-alttarina on yleensä käytetty kokoon taitettavaa triptyykkiä, eli kolmiosaista maalausta. Tämän tyyppiset matka-alttarit näyttävät ainakin nopean googlauksen tuloksena olevan Suomessa nykyisin yleisimmän tyyppiset matka-alttarit. Katolisissa matka-alttareissa, kuten pysyvissä alttareissa, kuului Nikean ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen olla jonkun pyhimyksen reliikki. Reliikki upotettiin alttariin, tai asetettiin sille tarkoitettuun säilytystilaan.

Läntiset matka-alttarit on perinteisesti valmistettu joko puusta tai kivestä. Joseph Braunin mukaan ensimmäiset matka-alttarit olisivat enimmäkseen olleet valmistettu puusta, kun taas kiviset matka-alttarit yleistyivät noin 900-luvulta eteenpäin. Sittemmin on valmistettu molempia; arvatenkin puisia tilanteisiin joissa alttaria usein siirrettiin, ja kivisiä paikkoihin, joissa alttarin oli määrä pysyä kauemminkin. Tällaisia paikkoja oli esimerkiksi kirkot, jotka otettiin käyttöön ennen kuin ne oli siunattu. Puisen matka-alttarin ei kuitenkaan tarvinnut olla vähempiarvoisempi kuin kivisen: esimerkiksi 600-luvulta peräisin oleva puinen matka-alttari oli 13,3 cm paksu, 15,2 cm leveä ja se oli peitetty neljä millimetriä paksulla, taidokkaasti ornamentoidulla hopeapäällysteellä. Kivisten matka-alttareiden kirjo ulottui harmaakivisestä levystä aina suurehkoihin, kallisarvoisilla kivillä ja metalleilla päällystettyihin alttareihin (katso esim. kuva kreivitär Gertrudin matka-alttarista)


Toisin kuin materiaali, eurooppalaisten matka-alttareiden koot ja mittasuhteet eivät ole olleet niinkään sidonnaisia alueeseen tai aikaan. Useimmat matka-alttarit ovat olleet noin 15-30 cm pitkiä ja noin 20 cm paksuja 1500-luvun loppupuolelle saakka. Tätä uudemmat matka-alttarit ovat useimmiten jonkin verran suurempia, kuitenkin niin, että useimmin siirrettävät matka-alttarit edelleen olivat tätä pienempiä, ja pidemmän aikaa samassa paikassa seisovat yleensä hiukan isompia. Käyttötarkoitus siis määräsi enemmän matka-alttareiden kokoja kuin aikakausi. Saksassa joidenkin keskiaikaisten piispojen haudoista on löydetty matka-alttarin tyyppisiä pienoismalleja, jotka ovat olleet alle 10 cm pitkiä, ja noin 5 cm paksuja.

Lähteet:
Braun, Joseph, Der christliche Altar in seiner geschichtlichen Entwicklung Band 1(München 1924).

tiistai 30. heinäkuuta 2013

From insane to mental patients: the mental hospital of Seili

The insane
In 1619 the king Gustavus II Adolfius gave a decree on that the lepers, crippled and mentally ill which were kept in the St George's hospital and The Room of the Holy Ghost, should be moved to a suitable island, some tens of kilometers outside Turku. The lepers lived on a smaller island, where the church today stands, and the rest on the main island. In time only lepers and mentally afflicted people were taken to Seili. In 1755 lepra was so little occuring, that it was decided not to bring any more lepers to Seili. The last leper died in 1785, after which there only was the mental patients left. In addition, there also lived common people on the island since the 16th century, and some staff of the hospital.

The first mentioning of a madhouse (dårhus) on Seili is from 1689. It stood about 80 meters from the main building from the 19th century, which can be seen today. The madhouse had four rooms and three locks on the front door. Documents show that the hospital bought chains, locks and files to open the chains with for the mental patients, and it was common to chain restless patients to the walls. This was not anything odd in a Finnish or European context, since the restless or violent mentally afflicted people were chained, locked in rooms or kept in holes in the ground. People acting weird, but not violent could more often be kept free at home, and these were seldom patients of the mental hospitals.

File:Philippe Pinel.jpg
Philippe Pinel. Picture from Wikipedia Commons.
During the Enlightment the attitudes towards mental patients changed. In Seili it can be seen for example in that these people no more were refered to as inmates, but as patients. In Europe, mental patients were reliesed from their chains in many mental hospitals. Often the French psysichian Philippe Pinel is mention in this context, as one of the first to unchain his inmates. It cannot be left out, that instead for example straitjackets came in use, so it was not a total reliesement of the inmates that happened.
After the Finnish war, in 1809, a control commission was sent to Seili. Their repport concludes that the mental patients had enough of food, but that all other points of living conditions were on an unacceptable level. The patients lived in small, stinky rooms,which were never aired, they slept on wooden bunks and their clothes were allmost nonexisting. The report stated that changes must be done.

The mental hospital
Soon after plans on building a new hospital was made, and the architect Per Johan Gylich was asked to do the blueprints. In 1851 the construction work of the main building begun. During the end of the 18th century and beginning of the 19th century, Seili had the biggest mental hospital in Finland, with 50 patients. After the new main building was ready, 67 patients could be kept there. The patients lived in rooms of size 1,80 x 2 meter, with a bed, a window and a small table in each. The rooms were heated by space heaters, which were warmed from the aisle side. The walls of the paitents were painted in brown colours, with large squares, which were thought to calm down patients. If patients were violent or restless, they could be isolated in their rooms, all from one hour to severeal months. In the new main building also a day room for working and a canteen were built.
The patient room.

In 1840 a new and modern mental hospital was built in Lapinlahti in Helsinki. A decision was made by the medical counsil that the mental hospital of Seili should be an asylum for mental patients with no hope for covering. All patients who could be healed, should be sent to Lapinlahti. This is in a time, when psychiatry becoms a more independent part of studies in medicin, and splitting mental illnesses into uncurable and curable becomes a rather common view in Europe.

In 1889 the Medical council decided that all male patiets of Seili were to be moved to Käkisalmi in South-Eastern Finland, and the hospital of Seili became a mental hospital for women only. This continued until 1962, when the hospital no longer was in use.

The patients and the treatments
In the hospital of Seili, the diagnoses of the patients were rather much the same as in most other Finnish mental hospitals until the division into curable and uncurable illnesses. The most common diagnoses in the 18th and 19th centuries were mania and melancholia. Also, many women were diagnosed with hysteria, which was seen as a common illness until the end of the 19th century. The mental hospital of Seili was a state hospital, and patients were sent there from all of Finland. Some patients were also from Russia, some from the areas with many people speaking Finnish or Finnish-related languages such as Karelia and Ingria, and some ethnic Russians.

In 1911 Paul Eugen Bleuler described the illness schizophrenia, after which it soon became one of the most common diagnoses of mental patients. During the last decades of the history of the mental hospital of Seili, one third of all patients were diagnosed with schizophrenia.

Also retards were taken to Seili. Today, many of them would probably be called mentally deficient, but what in the 19th century and early 20th century was described as retarded, does not necesserely correspond to today's views. Often the poor people wiht little or no education, got bad results in the tests made by highly educated middle class men. In the 1920's intelligence was commonly measured also to the patients of Seili with Simon-Binet -tests, which gave a little less class- and education bound results, but which still did not necesserely give accurate results on today's opinion.

The mentally deficient were divided into three groups: idiots, imbecills and debils. The intelligence was measured in intelligence age (idiot < 6 years, imbecill 7-14 years and debils >14 years).

Some of the patients were criminal patients. These could be i.e. Infanticides and arsonists, who were non compos mentis to the crime they committed.

The treatments in Seili were mostly ways of calming down restless patients. This was mostly done by baths, medicine, isolation and binding. There has never been a psychiatrist in Seilin, which ment that few medicins were used and no surgeons, such as lobotomia, shock-therapy or other related operations were made in Seili. Since most patients came to Seili from an other mental hospital, they might have gone through some of these treatments elsewhere.

Calm, trustable patients were allowed to walk around on the island and work for the people living on the island. Some were even sent to the nearby town of Nauvo for work.
Outside the hospital there was a garden where patients could get some fresh air.

According to Jutta Ahlbäck-Rehn, who has written her doctoral thesis on the diagnoses of the female patients in Seili, some of the women would have been uncorrectly diagnosed when sent to Seili. These could later be sent home as ”cured”, but these were exeptions. Few of the women with more uncertain or wage diagnoses would be sent home or to other mental hospitals.

In 1962 most patients were sent to other mental hospitals or to mental units of local healt-care centres or hospitals. Some of the patients were also sent to nursing homes.

Sources:

Achté, Kalle ja Turunen, Sakari, ”Seilin hospitaali 1619 – 1962” Käytännön lääkäri 1:1971.
Ahlbäck-Rehn, Jutta, Diagnostisering och disciplinering Medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1889 – 1944 (Åbo 2006).
Shorter, Edward, Psykiatrian historia (Hoboken/Helsinki 2005).
Burton, Neil, A Brief History of Schizofrenia, http://www.psychologytoday.com/blog/hide-and-seek/201209/brief-history-schizophrenia, 17.7.2013.

Wiki Commons,  http://en.wikipedia.org/wiki/File:Philippe_Pinel.jpg, 19.7.2013.

Lisa Svanfeldt-Winter

torstai 25. heinäkuuta 2013

Saarnastuolin kuka kukin on

Saarnastuolin on maalannut silloin 19-vuotias Carl Johan von Holthusen. Hän on myös maalannut saarnastuolin vieressä olevan taulun, jossa enkeli tuo sairaalle naiselle ehtoollisen. von Holthusen on kirjoittanut nimensä latinaksi saarnastuolin kaiteeseen, mutta teksti on maalattu yli. Kaiteen alareunaan on kirjoitettu ”predikstolen A˚_1734”. von Holthusen maalasi siis saarnastuolin vuotta kirkon valmistumisen jälkeen. Sigrid Nikulan mukaan hospitaalin johtaja Jöns Castin olisi tarjonnut yösijan ja ruoan niiden 15 päivän ajan, kun von Holthusen maalasi saarnastolia.

Saarnastuoliin on maalattu yhdeksän henkilöä, muun muassa evankelistat. Attribuuteista voi päätellä, että he ovat vasemmalta katsottuna Matteus (siivellinen ihminen), Markus (leijona), Luukas (härkä) ja Johannes (kotka). Heidät on kuvattu nimenomaan evankelistoina, eikä apostoleina. Luukaksen ja Markuksen välissä on Jeesus (valtionomena). Johanneksen vieressä on apostoli Simon, jonka tunnistaa sahasta.


Matteus, Markus, Jeesus, Luukas ja Johannes.

Saarnastuolin toiseksi alimmainen henkilö voisi olla arkkienkeli Mikael, jonka attribuutteihin kuuluu vaaka. Mikael taisteli muiden enkelten kanssa lohikäärmettä vastaan, mikä voisi selittää miksi hänellä olisi myös miekka. Myös Paavalin attribuutteihin kuuluu miekka, muttei vaaka.

Ketä ovat sitten kaksi viimeistä henkilöä? Oikeimmalla ei näytä olevan attribuuttia lainkaan, ellei tämän vasemmassa kädessä ole ollut jotakin, jota ei enää näe.
Simonin oikealla puolella olevalla on Sigrid Nikulan tulkinnan mukaan käärö. Kääröt yleensä symboloivat apostolia, mutta mikä hänellä on oikeassa kädessä? Yksi tulkinta on, että hänellä on kädessä mittanauha ja jokin rakennusväline. Siinä tapauksessa kyseessä voi olla Tuomas, jonka attribuutti tosin on suorakulmio. Hän oli esimerkiksi rakentajien ja maanmittarien suojelija, eli mittanauha ja jokin muu rakennusväline voisi tulla kyseeseen Holthusenin muutenkin melko vapaissa tulkinnoissa.
Simon, Tuomas?, Mikael ? ja kuka?
Lähteet:
Sigrid Nikula, "Åbolands prosteri I", Suomen kirkot (Helsinki 1973), s. 180 – 181.
http://sv.wikipedia.org/wiki/Lista_%C3%B6ver_helgonattribut
http://www.ne.se.ezproxy.vasa.abo.fi/lang/matteus/252670
http://www.ne.se.ezproxy.vasa.abo.fi/lang/johannes/216436
http://www.ne.se.ezproxy.vasa.abo.fi/lang/petrus/282764
http://www.ne.se.ezproxy.vasa.abo.fi/lang/simon/305749
http://www.formonline.se/kyrkor/Ravenna/ApNov/
http://sv.wikipedia.org/wiki/Kr%C3%A4marekapellet
http://www.ne.se.ezproxy.vasa.abo.fi/lang/de-tolv/152758

Lisa Svanfeldt-Winter

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Kirkon ulkopuolen maalaamisesta

Viime viikolla lupasin selvittää, onko rouva Tellervo Koivisto, tai joku muu presidentin vaimo, rahoittanut kirkon maalaamisen. Laitoksella kauemmin työskennellyt henkunta ei muistanut tällaisesta asiasta mitään, enkä myöskään ole löytänyt kirkkoprojektin kansioista tietoa asiasta. Odotan tällä hetkellä vastausta Museovirastolta, eli vastaus voi vielä löytyä.

Lisa Svanfeldt-Winter

Löytötavaraa / Hittegods / Lost and found

Torstaina avointen ovien päivänä kirkkoon on unohtunut musta pieni laukku. Laukkua voi tiedustella Saaristomeren turkimuslaitoksen toimistolta, puh. (02) 3339000.

På torsdagen under öppet hus dagen glömde någon en liten svart väska i kyrkan. Förfrågningar om väskan kan riktas till Sjörgårdshavets forskningsinstituts kansli, tel (02) 3339000.

During the Doors open day on Thursday, someone forgot a small black bag in the church. If it's yours, call the office of the Archipelago research institute, the phone number is (02) 3339000.


perjantai 19. heinäkuuta 2013

Själös mentalsjukhus: från fattighjon och dårar till patienter

Fattighjon och dårar
Under medeltiden och fram till 1600-talet fungerade i Åbo ett Helgeandsrum, där man höll en brokig skara människor, som gick under benämningen fattighjon. Dessa var personer som inte själva kunde försörja sig på grund av exempelvis funktionshinder, ålder eller fysiska eller mentala sjukdomar, och som inte hade någon närstående som skulle ha försörjt dem. Helgeandsrummet stod i nära samarbete med St Görans hospital, som var leprapatienternas sjukhus i Åbo. Då de spetälska på kung Gustav II Adolfs order flyttades till Själö, flyttade man också helgeandsrummarna. Småningom togs fler och fler mentalt sjuka personer till Själös fattighjonskara, och färre personer med andra hinder för försörjning. Det första dokumentet om ett dårhus är från år 1689. År 1785 dog den sista leprapatienten på Själö, efter vilket man skötte enbart om mentalpatienter på Själö.

Det första dårhuset stod på den s.k. Dårhusbacken, nära den gula huvudbyggnaden som senare byggdes och fortfarande står kvar. Dårhuset hade fyra rum och tre hänglås på ytterdörren. Från inventarielistor kan man läsa att man till dårhuset införskaffat kedjor, bojor, lås och filar, som användes till att öppna en del av bojorna. Av filarna att döma fanns det alltså patienter, som låstes fast utan avsikt att särskilt snart släppa dem loss. Det var ingenting konstigt med att de mentalpatienterna på Själö låstes fast i kedjor och bojor, utan metoderna var normala i Finland och Europa. Många mentalt sjuka sköttes om hemma, då en rastlös patient kunde låsas in i ett eget rum, i bojor eller i en grop med nät eller galler över. På dårhusen hänvisades de intagna ofta som fångar, så det är alltså rätt anakronisktiskt att tala om mentalpatienter i det här sammanhanget.

File:Philippe Pinel.jpg
Philippe Pinel. Bilden från Wiki Commons.
Under upplysnignen, på 1700-talet, började nya vindar blåsa kring sinnessjukvården och fång-termen byttes småningom till termen patient och tvångsmetoder började ifrågasättas. Den man som kanske oftast hänvisas till i det här sammanhanget var den franske läkaren Philippe Pinel, som på de parisiska mentalsjukhusen Bicêtre och La Salpêtrière, släppte patienterna från sina bojor. Samma hände dock ungefär samtidigt på flera håll i Europa, men det bör även påpekas att i flera fall byttes enbart tvångsmedlen till andra, till exempel blev tvångströjan ett vanligt medel att binda patienterna med.

År 1809, efter finska kriget, sändes en kontrollkommission till Själö. I deras rapport kom de till slutsatsen att patienterna hade mat så det räckte, men att patienterna på alla andra punkter vanvårdades. Patienterna sov på träbritsar, som i vanliga fall inte ens hade hö på sig, för att inte tala om sängkläder. Det var ont om kläder, och en del patienter gick till och med nakna för att spara kläderna för vintern. Hygienen var ett stort problem, och stanken outhärdig i dårhusrummen, som inte ens under sommaren vädrades. Kommittén rekommenderade starkt att dessa punkter skulle åtgärdas, och de fick medhåll från tsaren.

Mentalsjukhuset
Under slutet av 1700-talet och början av 1800-talet var Själös mentalsjukhus med sina 50 patientplatser Finlands största mentalsjukhus. Behovet av flera patientplatser var dock stort, och bygge av en ny huvudbyggnad började planeras i början av 1800-talet. År 1851 påbörjade bygget av huvudbygnaden, som planerats av arkitekten Per Johan Gylich. Gylich hade tidigare bland annat ritat gamla rådhuset i Åbo och tillsammans med Engel Åbo Svenska teater. 
Patientrummet

Huvudbygnaden byggdes i olika etapper, så att man först byggde den så kallade porten söder om den nuvarande innergården, sedan byggdes köket på östra sidan. Därefter utökades köksflygeln och en västflygel och huvudentrén byggdes likaså. På slutet av 1800-talet byggdes flyglarna ihop med hörnblock, vilka användes som matsal och arbetssal. Entrébyggnaden och i västra flygeln fanns patientrummen, som var 1,8 x 2 meter stora enpersonsceller. Patientrummen hade eget fönster, en säng och ett litet bord. Uppvärmingen sköttes med kaminer, vilka eldades från korridorens sida.Väggarna målades med rutmönster i bruna nyanser. Tanken var att patienterna skulle lugna sig med dessa färger och mönster. Om patienten var rastlös eller våldsam, kunde han eller hon låsas in i cellen för allt från en timme till flera månaders tid.

År 1840, då Lappvikens sjukhus i Helsingfors nyligen blivit färdigt, gavs det på statlig nivå order om att allaSjälös patienter med hopp om förbättring i sitt tillstånd skulle flyttas till Helsingfors. Själö mentalsjukhus blev asyl för obotligt sjuka. Det var tidstypiskt att göra skillnad på botliga och obotliga sinnessjukdomar, och under den här tiden blev också psykiatrin en egen del av medicinstudierna vid universiteten.

År 1889 beslöt medicinalstyrelsen att alla Själös manliga patienter skulle flyttas till Kexholm och att Själö enbart skulle vårda kvinnliga patienter, vilket fortsatte ända till år 1962, då sjukhusets verksamhet tog slut.

Vitrin med sjukhusets redskap mm. De är märkta med sigillen "VS" som står för Valtion Sairaala (Statens Sjukhus)
Patienterna och diagnoserna
I olika tider har olika besvär ansetts vara tecken på sinnessjucka, vilket naturligtvis också påverkat Själö hospitals klientel. I stort kan man ändå säga att rastlöst, våldsamt och opassligt beteende har gjort att personer blivit intagna på Själö. Lugna sinnessjuka var det ju inte så svårt att sköta om hemma. På 1700- och 1800-talen var de vanligaste diagnoserna melankoli och mani. I diagnoserna kallades sinnessjuka för dementia, vilket härletts från latinets de = inte och mens = sinne (ungefär vansinne). Ofta anses till exempel schizofrenin ha föregåtts av diagnosen dementia praecox (tidigt utbrutet vansinne). Efter att Paul Eugen Bleuler beskrev sjukdomen schizofreni år 1911, blev det snabbt en mycket vanlig diagnos för mentalt sjuka. Under Själö mentalsjukhus' sista årtionden hade ungefär en tredjedel av patienterna diagnosen schizofreni.

Till Själö togs också så kallade sinnesslöa, vilket i dagens läge närmast motsvaras av termen utvecklingsstörd. Alla de drag som på t.ex. 1800-talet ansågs vara typiskt för sinnesslöhet, motsvarar inte uppfattnignen av utvecklingsstörning i dagens läge, så det går alltså inte att göra likhetstecken mellan dessa två. De sinnesslöa delades in i debiler, imbeciller och idioter. Idioternas intelligensålder ansågs vara under 6 år, imbecillernas 7 – 14 och debilernas över 14. Debilerna ansågs kunna lära sig ett enkelt yrke och under goda förhållanden också försörja sig själv. På 1920-talet började man allmänt testa intelligens med binetska test. Dessa testade ofta dock också allmänbildning och tänkesätt som övades i skolan, vilket gjorde att många outbildade fattiga sällan klarade sig bra i dem.

Till Själö togs också en del kriminalpatienter, bland annat barnamörderskor, mordbrännare och dräpare, som inte då brottet begicks ansågs ha varit i sina sinnes fulla bruk.

Vården
Den i dagens läge igenvuxna trädgården.
Vården på Själö bestod närmast av olika metoder för att lugna ner patienterna, så som bad, omslag, tvångströjor och isolering. På 1900-talet kom barbituriaten i bruk, de var lugnande medel, som kom att användas i stället för morfin i sinnessjukvården. Patienterna jobbade på sjukhuset med handarbete, tvätt och dylikt, och detta kallades ofta för arbetsterapi. Pålitliga patienter kunde få jobba på öns gårdar med olika hushållssysslor, och mot slutet av sjukhusets verksamhetstid, kunde en del få jobba ända i Nagu. Lugna patienter fick också motionera i en trädgård, som låg norr om huvudbyggnaden. Några kirurgiska ingrepp, el- eller insulinchock eller andra dylika metoder användes inte på Själö.

Trots att Själös mentalsjukhus var i över hundra år ett sjukhus för obotligt sjuka, blev en del patienter utskrivna. En del av dem skickades hem, men de flesta skickades till andra anstalter. Enligt Jutta Ahlbäck-Rehn, som skrivit sin doktorsavhandling om Själös patienter under tiden 1889 – 1944, var orsaken till tillfriskning egentligen den att diagnosen varit fel från första början. Det var inte alls alltid som de olika läkare som undersökt patienten varit överens om diagnosen, vilket kunde leda till att den fastställdes och ändrades flera gånger. Bland annat kriminalpatienterna skcikades ofta till ett flertal olika undersökningar innan de skickades till Själö, vilket enligt Ahlbäck-Rehn ökade sannolikheten för motstridiga diagnoser.

År 1962 avslutades mentalsjukhusets verksamhet på Själö. Sjukhuset hade verkat under stängningshot redan länge, och sedan 1944 hade inga nya patienter skrivits in där. De som var kvar 1962 skickades till andra mentalsjukhus, men en del kunde också skickas hem eller till åldringshem. Orsaken till att verksamheten lades ner var att man ansåg sjukhuset vara föråldrat och vården omodern och otillräcklig. Till exempel ansågs det avlägsna läget vara ett stort problem, liksom det att sjukhuset aldrig haft en egen psykiater.

Källor:
Achté, Kalle ja Turunen, Sakari, ”Seilin hospitaali 1619 – 1962” Käytännön lääkäri 1:1971.
Ahlbäck-Rehn, Jutta, Diagnostisering och disciplinering Medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1889 – 1944 (Åbo 2006).
Shorter, Edward, Psykiatrian historia (Hoboken/Helsinki 2005).
Burton, Neil, A Brief History of Schizofrenia, http://www.psychologytoday.com/blog/hide-and-seek/201209/brief-history-schizophrenia, 17.7.2013.

Wiki Commons,  http://en.wikipedia.org/wiki/File:Philippe_Pinel.jpg, 19.7.2013.

Lisa Svanfeldt-Winter

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Vaivaisista houruihin ja mielisairaiksi – Seili mielisairaalana

Vaivaiset ja houruinhuoneet
Turussa toimi keskiajalla ja uuden ajan alussa toimi läheisessä yhteistyössä kaksi laitosta, Pyhän Yrjänän hospitaali ja Pyhän Hengen huone. Toisessa pidettiin leprapotilaita, eli spitaalisia, ja toisessa kirjava joukko vaivaisia. Vaivaisiksi laskettiin sellaiset henkilöt, jotka eivät pystyneet itse elättämään itseään, ja keillä ei ollut ketään läheistä joka olisi sen hänen puolestaan tehnyt. Tähän ryhmään kuului muun muassa raajarikkoja, perheettömiä vanhuksia ja mielisairaita. Kun Pyhän Yrjän hospitaalin leprapotilaat siirrettiin kuninkaan määräyksestä Seiliin vuonna 1622, myös pyhän Hengen huoneen vaivaiset siirrettiin Seiliin. Näin ollen Seilissä on siis ollut alusta alkaen nämä kaksi ryhmää. Melko pian kuitenkin alettiin Pyhän Hengen huoneen asukkaiksi ottaa Seiliin ainoastaan mielisairaita. Ensimmäinen merkintä Seilissä olevasta ”houruinhuoneesta” on vuodelta 1689. Vuonna 1785 viimeinen spitaalinen kuoli Seilissä, ja sen jälkeen saaren hospitaali on toiminut ainoastaan mielisairaalana.

Ensimmäinen houruinhuone sijaitsi niin kutsutulla Dårhusbackenilla, eli Houruinhuoneenmäellä. Paikka sijaitsee aivan lähellä hospitaalin myöhempää keltaista päärakennusta, joka edelleen on nähtävissä. Houruinhuoneessa oli neljä huonetta ja ulkoovella kolme lukkoa. Inventaariolistoista saa selville, että mielisairaiden hoitoa varten ostettiin kahleita, lukkoja ja viiloja, joilla kahleet voitiin avata. Seinään kahlitseminen ei ollut Seilin erikoisuus mielisairaiden hoidossa, vaan menetelmää käytettiin yleisesti koko Euroopassa. Niin pitkään kuin mahdollista, perheet, jossa eli mielisairas perheenjäsen, pidettiin myös kotona. Tällöin varsinkin rauhatonta mielisairasta pidettiin usein kahleissa, taloon kaivetussa kuopassa kaltereiden tai verkon alla, tai omassa lukitussa huoneessa.

File:Philippe Pinel.jpg
Philippe Pinel. Kuva Wiki Commons.
Valistuksen aikana, 1700-luvun loppupuolella, monet johtavat mielisairaalat Euroopassa rupesivat päästämään mielisairaitaan kahleista. Ehkä kaikkein useimmin tässä yhteydessä mainitaan Pariisilainen Pinel, joka Bicêtren ja La Salpêtrière’n mielisairaaloissa päästi potilaat kahleistaan (joskin hän ei silloin vielä ollut sairaaloiden johtajana, ja tuskin siten oli myöskään johtamasta ”vapauttamista”). Sama tapahtui kuitenkin suunnilleen samaan aikaan monessa muussa mielisairaalassa. Voi myös olla syytä huomauttaa, etteivät pakkokeinot sillä kadonneet. Esimerkiksi Pinelin potilaat joutuivat kahleiden sijasta pakkopaitoihin. Tähän aikaan tapahtui myös kielenkäytössä: mielisairaihin alettiin yhä useammin viitata potilaina, vanki-nimityksen sijaan.

Seiliin tuli Suomen sodan jälkeen, vuonna 1809, tarkistuskomitea. Heidän mukaan Seilissä oli potilaille tarpeeksi ruokaa, mutta kaikessa muussa potilaat elivät suuressa puutteessa. Potilashuoneet olivat pieniä, niitä ei tuuletettu edes kesällä ja haju oli hirveä. Potilailla ei juuri ollut vaatteita, ja he nukkuivat puulavereilla, joissain harvinaisissa tapauksissa oli joillain potilailla olkia joiden päällä nukkua. Komitea suositteli että potilaiden oloja tulisi pikimmiten parantaa, mihin myös keisari yhtyi.

Mielisairaala
1700-luvun alusta 1800-luvun puoleen väliin Seilin mielisairaala oli noin 50 potilaspaikallaan Suomen suurin mielisairaala. Tilaa oli kuitenkin vähän, ja rakennettiin enemmän potilastiloja. Alettiin myös suunnitella uuden päärakennuksen rakentamista, jonka lopulta suunnitteli Per Johan Gylichiä. Päärakennusta alettiin rakentaa vuonna 1851. Gylich on muun muassa suunnitellut Turun vanhan raatihuoneen ja Åbo Svenska teaternin, joista jälkimmäisen Engelin kanssa yhteistyössä. Uusien tilojen myötä potilaspaikat lisääntyivät 67:ään.

Potilashuone
Päärakennukseen tuli loppujen lopuksi kaksi käytävällistä potilashuoneita, sekä muutama potilashuone julkisivun yläkertaan, päiväsali, keittiö ja ruokailutilat. Potilashuoneet olivat 1,80 x 2 metriä suuret, ja kaikissa oli oma ikkuna, peti ja pieni pöytä. Huoneet lämmitettiin kamiinoilla, joiden lämmitysluukut voitiin avata ainoastaan käytävän puolelta. Huoneet maalattiin suurilla neliöillä. Väriskaala kulki ruskean eri sävyissä, ja jonkin verran sinisen puolella. Ajateltiin että suuret geometriset kuviot ja valitut värit auttaisivat potilasta rauhoittumaan. Jos potilas oli rauhaton, hänet voitiin eristää omaan huoneeseensa, aina tunnista useampaan kuukauteen.

Kun Lapinlahden sairaala Helsingissä valmistui, keisari määräsi, että Selistä siirrettäisiin ne potilaat, joiden parantumisesta oli toivoa, Lapinlahteen. Sellaiset kroonikkopotilaat, joiden ei uskottu voivan parantua, taas jätettäisiin ja muualta siirrettäisiin Seiliin. Tähän aikaan, 1840-luvun molemmin puolin, ajatus parantumattomista ja parannettavista potilaista tuli yhä tavallisemmaksi mielipiteeksi lääketieteessä. Samaan aikaan myös psykiatria alkoi kasvaa esiin omana osana lääketiedettä, ja sitä ruvettiin opettamaan enemmän yliopistoissa. Seilin muuttaminen parantumattomien mielisairaalaksi oli siis tulosta laajemmasta muutoksesta.

Vuonna 1889 lääkintähallitus teki päätöksen, että Seilin miespotilaat siirrettäisiin Käkisalmen uuteen mielisairaalaan. Rakennus oli aiemmin toiminut vankilana. Seiliin jäi ainoastaan naispotilaat, ja muutama perhehoitokokeilun miespotilas. Tästä aina vuoteen 1962 Seilin mielisairaala toimi naisten mielisairaalana.

Potilaat ja diagnoosit
Mielisairauksille on eri aikoina ollut erilaisia nimiä ja eri aikoina myös erilaisia vaivoija on pidetty mielisairauksina. Tavallinen syy tulla katsotuksi mielisairaaksi on Seilin mielisairaalan toiminnan aikana ollut häiritsevä outo ja rauhaton käyttäytyminen. Rauhallisia mielisairaitahan ei ole ollut yhtä hankala hoitaa kotona. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa tavallisimpia diagnooseja olivat melankolia ja mania. Mielisairautta nimitettiin diagnooseissa dementiaksi, mikä tulee latinan johteista de = epä ja mens = mieli. Esimerkiksi skitsofreniaa edeltävänä diagnoosina pidettyä sairautta kutsuttiin dementia praecoxiksi. Sen jälkeen kuin Paul Eugen Bleuler kuvasi skitsofreniaa omana sairautena, ja siitä tuli oma nousi oma sairausnimike vuonna 1911, diagnoosia alettiin käyttää laajasti myös Suomessa. Seilin mielisairaalan toiminnan viimeisillä vuosikymmenillä skitsofreenikkoja oli potilaista jo kolmannes.

Seiliin otettiin myös niin kutsuttuja vajaamielisiä. Vajaamielisillä katsottiin olevan matalampi älykkyysikä kuin ”normaaleilla”. Vajaamieliset taas jaettiin debiileihin, imbesilleihin ja idiootteihin.
Idioottieen (tylsämielisten) älykkyysikä katsottiin olevan noin 0 – 6 vuotta, imbesillien (vähämielisten) 6 – 14 vuotta, kun taas debiilit (heikkomieliset) pystyivät älykkyydeltään yltämään lähes normaalin henkilön tasolle. Heikkomielinen pystyi suorittamaan helppoja töitä ja suopeissa olosuhteissa jopa elättämään itsensä. Noin 1920-luvulta alettiin yleisesti mitata älykkyyttä Binet’n älykkyystesteillä. Suurta osaa vajaamielisistä kutsuttaisiin tänä päivänä kehitysvammaisiksi, mutta monet jotka eivät läpäisseet testejä, eivät välttämättä olleet kuin vähän tai ei lainkaan koulun käyneitä ja siksi pärjäsivät huonosti testeissä.

Seilissä oli myös jonkin verran kriminaalipotilaita, eli henkilöitä, jotka olivat tuomittu syyntakeettomiksi johonkin tekemäänsä rikokseen.

Hoito
Hoitomenetelminä pidettiin lähinnä erilaisia tapoja joilla potilaat saatiin rauhallisiksi: kylpyjä, kääreitä, eristämistä ja sitomista. 1900-luvulla tulivat ensimmäiset rauhoittavat lääkkeet, barbituriaatit. Työtä pidettiin terapiana, ja potilaat valmistivat tekstiilejä, pesivät, siivosivat ja tekivät muuta sairaalan työtä. Jotkut luotettavat potilaat päästettiin töihin myös saaren asukkaiden taloihin ja toiminnan loppupuolella myös aina Nauvoon saakka. Rauhalliset ja luotettavat potilaat saivat myös ulkoilla sairaalan puutarhassa. Mitään kirurgisia toimenpiteitä, sähkö- tai insuliinisokkihoitoja y.m. Seilissä ei tehty.
Puutarhan ulkoilualue sijaitsi päärakennuksen takana olevassa rinteessä.

Vaikka Seili olikin parantumattomien mielisairaalana yli sata vuotta, jonkin verran potilaita päästettiin pois. Osa siirrettiin muihin mielisairaaloihin, kuten Pitkäniemeen, ja osa pääsi kotiin. Jutta Ahlbäck-Rehn on keskustellut asiasta väitöskirjassaan, ja tullut siihen tulokseen, että ainakin 1900-luvun alussa monet kotiinkirjaamisissa kirjattiin syyksi parantuminen, vaikka Ahlbäck-Rehn antaa ymmärtää, että mahdollisesti kyseessä olisi ollut alun perin virhediagnoosi. Läheskään aina eri lääkärit ja psykiatrit eivät nimittäin olleet samaa mieltä mahdollisesta diagnoosista, mikä Ahlbäck-Rehnin mukaan oli tavallista varsinkin kriminaalipotilaiden tapauksissa. Tämä on ehkä selitettävissä sillä, että juuri heidän kohdallaan usein tehtiinkin pidemmät tutkimukset ja potilaita siirrettiin enemmän laitoksesta toiseen ennen Seiliin joutumista.

Seilin mielisairaalan toiminta loppui vuonna 1962. Toiminnan lopettamista oli harkittu useampaan otteeseen jo 1800-luvulta saakka. Uusia potilaita ei enää kirjattu Seiliin vuodesta 1944. Vielä 1962 jäljellä olevat potilaat siirrettiin muihin mielisairaaloihin tai vanhainkoteihin, riippuen heidän tilastaan. Toiminta lopetettiin koska se katsottiin olevan jo aikaansa jäljessä. Seilissä ei ikinä ole ollut psykiatrin virkaa, ja kuten jo yllä mainittiin, hoitomenetelmät eivät ulottuneet uusiin lääkkeisiin eikä suurempiin toimenpiteisiin. Saaren eristäytynyttä sijaintikaan ei enää pidetty varsinaisen hyvänä asiana.


Lähteet:
Achté, Kalle ja Turunen, Sakari, ”Seilin hospitaali 1619 – 1962” Käytännön lääkäri 1:1971.
Ahlbäck-Rehn, Jutta, Diagnostisering och disciplinering Medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1889 – 1944 (Åbo 2006).
Shorter, Edward, Psykiatrian historia (Hoboken/Helsinki 2005).
Burton, Neil, A Brief History of Schizofrenia, http://www.psychologytoday.com/blog/hide-and-seek/201209/brief-history-schizophrenia, 17.7.2013.
Wiki Commons,  http://en.wikipedia.org/wiki/File:Philippe_Pinel.jpg, 19.7.2013.

Lisa Svanfeldt-Winter

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Lasten haudat

Perjantain toinen kysymys johon yritän vastata tässä, olikin paljon hankalempi. Lasten ristit hautausmaan portin lähellä ovat saarelaisten ja henkilökunnan puolella, eli hautausmaan vasemmalla sivulla. Kuitenkin heitä vastapäätä on myös puuristejä - voiko siis hautausmaan portin lähin osa olla aluetta jonne haudattiin sekaisin saarelaisia ja potilaita, vai ovatko puuristitkin saarelaisten? Tuntuu epätodennäköiseltä, vaikkei mahdottomalta, että lapset olisivat saaneet kalliit rautaristit, kun taas heidän äitinsä vain puuristin, varsinkin jos kyseessä olisi ollut potilaan lapset.

Lapsien sukunimiä haudat ja asiakirjat eivät kerro, mutta he olivat tyttö nimeltä Elin, joka eli 24.8.1885 - 27.8.1885 ja poika nimeltä Arthur, joka eli 1.6.1892 - 29.6.1892. Mikäli lapset olivat sisarukset, on vielä epätodennäköisempää, että he olisivat olleet potilaan lapsia, varsinkin, kun heistä toinen on syntynyt aikana, jolloin sairaalassa oli ainoastaan naispotilaita. Lasten hautojen vieressä seisoo toinen hauta, mutta siihen haudattu Agata Strandberg tuskin oli ainakaan lasten äiti, sillä hän oli jo Elinin syntyessä lähes 70-vuotias.

Lisa Svanfeldt-Winter

Karl Isac Nordlund

Perjantaina tuli kysymys Karl Isac Nordlundin haudasta, joka selvästi on erilainen kuin muut potilaspuolen haudat Seilin kirkon hautausmaalla.

Karl Isac Nordlund syntyi Rauman Lapissa 21.12.1814, ja opiskeli Helsingissä. Hänet vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa vuonna 1838, ja toimi vt. kappalaisena Alastarossa, jonka jälkeen pitäjänapulaisena Marttilassa. Nordlund kärsi mielenraskaudesta, minkä vuoksi hänet otettiin Seilin mielisairaalaan. Tänä päivänä hän ehkä olisi saanut diagnoosin masennus.

Nordlund on yksi useammasta suomalaisesta, joka on suomentanut virren Enkeli taivaan. Hänen sanotaan olevan ainut suomentajista, joka olisi seurannut tarkasti Lutherin virren alkuperäistekstiä.

Nordlund kuoli Seilissä vuonna vuonna 1853. Se, että Nordlundin haudan risti poikkeaa muiden potilaiden risteistä, kertoo varmastikin varsinkin siitä, että hän oli yhteiskunnassa suhteellisen paljon korkea-arvoisempi kuin suurin osa muista Seilin potilaista. Lisäksi on ollut joku läheinen tai ehkä hänen palvelemansa seurakunta, jolla on ollut sekä varaa että halua muistaa Nordlundia rautaristillä, vaikka hän joutuikin mielisairaalaan.

Lähteet:
Helsingin yliopiston ylioppilasmartikkelit: http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=14997
Helsingin hiippakunta: Enkeli taivaan virren tie Suomeen: http://www.helsinginhiippakunta.evl.fi/piispa/helsingin_hiippakunnan_piispat/eero_huovinen/puheenvuoroja/?x20117=913049


Lisa Svanfeldt-Winter

perjantai 12. heinäkuuta 2013

The church



The church in Seili is built in 1733. Before that, a smaller chapel stood in the same place. The chapel was originally built to be the chapel of the St. George’s hospital in Turku. When the lepers of the hospital were moved to Seili, also their chapel was moved with them. What was left of the hospital in Turku was all burned down.

The church seen from the front door.
During the Russian occupation in the Great Northern War, most people in Seili fled to Sweden. One of them was the director of the hospital, who also took the church bells with him. When people moved back, most of the buildings were in bad condition. The buildings were rebuilt and the new church is the one standing there today. Until 1840 Seili had its own vicar. After this, the parish of Nauvo has organized services in Seili three times a year, which is a tradition still in use.

The building master was a peasant called Kaarle Jaakonpoika from the nearby village of Merimasku. The church was built during the time of three months in one summer, which is understandable, since the church stands on the leper island. It seems that as much of the work as possible was made ready in beforehand in Merimasku.

The church of Seili is a cruciform shaped, where the altar is in the east. The church of Merimasku has the same building master and is oly a few years older than the one in Seili. It is very similar to the church in Seili, only larger and more decorated. The only decorated part in the church of Seili is the pulpit. It is decorated by the then 19-year-old student Carl Johan von Holthausen, who also painted the angelpainting next to the pulpit. Von Holthausen never became a famous artist, but made his carriere in the Swedish army.

The votiv ship "Agent" in the middle. To the left Helge Sténs Storm on the Sea of Galilee.
Next to the altar there is the painting Storm on the Sea of Galilee, by Helge Stén. In 1957 the first lady Sylvi Kekkonen donated a red antependium to the church. Since the antependium a few years ago became into rather bad condition, it was moved away from Seili to be concervated. The original antependium will not be handed back to the church, but a member of the Pro Seili – Själö association is making a copy of it, which will be placed in the church.

The windows were enlarged partly in 1839, 1898 and 1906. Because of this, buttresses were monted in the church.

The leper's side of the church.
The votivship is donated in 1982 by the magazine Turun Sanomat and the bank Suomen Yhdyspankki. It is made by the famous model ship builder Åke Sandvall. The ship is a model of a brig called Agent, which was used by merchandisers of Nauvo in the 19th century. Since Finland during this time was a grand dutchy of Russia, Agent has the Russian flag.

In the west wing is the leper’s benches, which are placed behind a fence. It is easy to see that these benches are less carefully made than the benches on the “clean” side of the church. The mental patients were allowed to sit on the “clean” side, closest to the front door.

The tomb is placed right under the floor.
In the middle of the church floor there is a hatch, under which there is a tomb. It is the tombs of the director Eric Lithander and his family, and is masoned in 1757. Lithander donated money to the hospital, and got for it a tomb in the church. In 1822 the Tsar prohibited entombment inside churches.

The belltower.
During the time of the first chapel, they were placed outside the door of the lepers. Since it was hard to get a bell-ringer to ring bells so close to the lepers, the new church’s belltowers were placed a few meters away from the church. The church bells are the oldest equipment of the church and hospital. They are the same ones that were taken to Sweden during the occupation in 1713 - 1722. Please do not ring the bells when you visit Seili. In areas without electronic alarms for signing danger, church bells are still in use to warn of fire or other danger.


Lisa Svanfeldt-Winter

torstai 11. heinäkuuta 2013

Kyrkan



Själö kyrka bygdes år 1733. Innan det stod där ett mindre kapell, som blivit flyttad från S:t Görans hospital i Åbo samtidigt som hospitalets leprapatienter flyttades till Själö i början på 1600-talet. Under stora ofreden flydde en stor del av öns befolkning till Sverige. Bland dem fanns sjukhusets syssloman, d.v.s. direktör, som också tog med sig kyrkklockorna. Då öborna återvände till Själö, hade största delen av byggnaderna, däribland kapellet, blivit i väldigt dåligt skick. Man beslöt sig för att riva kapellet och bygga en större, den nuvarande, kyrkan där i stället.
 
Byggmästare var Karl Jacobsson från Merimasku. Kyrkan restes på tre månader under en och samma sommar. Med största sannolikhet gjordes möjligast mycket av arbetet färdigt på förhand innan man anlände till ön. Önskan om att bli snabbt färdig med byggarbetet är än mer förståeligt med tanke på att kyrkan skulle byggas på holmen som leprapatienterna bodde på.

Själö kyrka är en korskyrka, där altaret vätter mot öster. Kyrkan i Merimasku är mycket lik Själö kyrka, den är bara några år äldre, men något större och mera dekorerad. I Själö kyrka är enbart predikstolen målad.

Predikstolen blev målad av den då 19-årige Carl Johan von Holthausen år 1734. han målade också ängeltavlan intill predikstolen. På predikstolsräcket skrev han med vitt på latin sitt namn, men det är övermålat med svart. Då ljuset träffar räcket från rätt vinkel, kan man fortfarande skymta texten under den svarta färgen. Von Holthausen blev aldrig någon känd konstnär, utan gjorde karriär i den svenska armén.

I kyrkans västra del ligger de spetälskas sida, där det finns bänkar, ett litet altare och en egen ingång för patienterna. Bänkarna är betydligt mindre noggrannt snickrade än bänkarna på de ”renas” sida. De sinnessjuka fick sitta på de renas sida, och deras platser låg antagligen i södra delen, närmast ingången.

År 1957 donerade Sylvi Kekkonen ett rött antependium (en altarbonad), som inte längre finns kvar i kyrkan. Den har blivit förd för att restaurerats, och kommer inte heller mera tillbaka. En medlem av föreningen Pro Seili – Själö håller på med att tillverka en kopia, som kommer att placeras i kyrkan.

Vid altaret hänger Helge Sténs målning Storm på Genesarets sjö, som är målad år 1949.

Kyrkskeppet är donerat av Turun Sanomat och Finska föreningsbanken år 1982. Det är byggt av Åke Sandvall, och är en modell av briggen Agent, som användes av köpmän från Nagu under 1800-talet.

 Kyrkans fönster har blivit förstorade i etapper, åren 1839, 1898 och 1906, då bjälkar restes som stöd längs med väggarna.

Mitt i kyrkan finns en lucka, och där under finns sysslomannen Eric Lithanders familjegrav. Lithander donerade pengar till hospitalet och fick således sin gravplats i kyrkan. Gravkammaren är murad år 1756. År 1822 blev det förbjudet att begrava i kyrkor i hela storfurstendömet Finland.

Klockstapeln står några tiotals meter ifrån kyrkan, intill stranden. Den har senast blivit bygd på nytt efter gamla ritningar år 1960. Kyrkklockorna är de samma som fördes till Sverige under stora ofreden.

Lisa Svanfeldt-Winter




Kirkko

Seilin kirkko rakennettiin vuonna 1733. Ennen nykyistä kirkkoa samalla paikalla seisoi pienempi kappeli, joka siirrettiin saareen samanaikaisesti ensimmäisten potilaiden kanssa. Ison vihan aikana, kun suuri osa saaren asukkaista pakeni Ruotsiin, kappeli, kuten muutkin rakennukset ränsistyivät huonoon kuntoon. Kappeli päätettiinkin purkaa ja uusi kirkko rakennettiin tilalle.

Rakennusmestari oli Kaarle Jaakonpoika Merimaskusta, ja kirkko rakennettiin kolmessa kuukaudessa yhden kesän aikana. Mitä luultavimmin mahdollisimman paljon töistä tehtiin valmiiksi etukäteen, ja Seiliin tultiin ainoastaan kokoamaan kirkko. Tämä on hyvinkin ymmärrettävää: kirkko rakennettiin leprapotilaiden saarelle, eikä rakennusmiehet varmastikaan halunneet oleskella siellä yhtään kauemmin kuin oli pakko.

Kirkko on ristikirkko, jossa alttari on kirkon itäsiivessä. Merimaskun kirkko, joka on rakennut muutamaa vuotta aiemmin, on melko samanlainen, mutta jonkin verran isompi ja koristeellisempi. Seilin kirkossa on ainoastaan saarnaustuoli maalattu.

Saarnastuolin on maalannut silloin 19-vuotias ylioppilas Carl Johan von Holthausen vuonna 1734. Hän myös maalasi saarnastuolilla sijaitsevan enkelitaulun. Von Holthausen kirjoitti nimensä latinaksi saarnastuolin kaiteeseen, mutta sen ovat seililäiset maalanneet mustalla yli. Kun valo osuu kaiteeseen sopivasta kulmasta, kirjoituksen voi kuitenkin vielä nähdä maalin alta. Tunnettua taiteilijaa von Holthausenista ei tullut, vaan hän teki uransa Ruotsin armeijassa.

Alttarin vieressä on Helge Sténin maalaus Myrsky Genesaretinjärvellä vuodelta 1949.
Seilin kirkon erikoisuus on spitaalisten oma puoli kirkon länsisiivessä. Heillä on siellä myös oma sisäänkäyntinsä ja alttarinsa. Penkit ovat selvästi vähemmän tarkasti nikkaroitu kuin ”puhtaiden” puoleiset penkit.

Sylvi Kekkonen lahjoitti vuonna 1957 punaisen alttarivaatteen, joka nyt on viety kirkosta pois korjattavaksi. Alkuperäinen vaate jääkin säilytykseen mantereelle, mutta Pro Seili – Själö yhdistyksen jäsen on tekemässä vaatteesta kopiota, joka on tarkoitus valmistuessaan tuoda kirkkoon.

Kirkon ikkunat on laajennettu useissa erissä, vuosina 1838, 1898 ja projekti saatettiin loppuun vuonna 1906, jolloin myös kirkkoon asennettiin tukipylväät seiniä vasten.

Kirkon votiivilaivan on Turun Sanomat ja Suomen yhdyspankki vuonna 1987. Sen on tehnyt Åke Sandvall, ja on pienoismalli nauvolaisesta Agent-prikistä, jota käytettiin kauppalaivana 1800-luvulla. Kirkon alkuperäinen votiivilaiva katosi sairaalan sulkemisen myötä.

Kirkon keskellä on luukku, jonka alla on taloudenhoitaja Eric Lithanderin ja hänen perheensä haudat. Hautaholvi on muurattu vuonna 1756. Kirkkoonhautaaminen kiellettiin kokonaan keisarillisen käskyn myötä vuonna 1822.

Kirkon kellotapulit ovat parinkymmenen metrin päässä kirkolta, ja ne on viimeksi rakennettu uudelleen vanhojen piirustuksien mukaan vuonna 1960.



Lisa Svanfeldt-Winter





Jalkapuut


Seilin kirkon jalkapuiden iästä ei ole varmaa tietoa, mutta mitä todennäköisemmin ne eivät ole uudet kopiot, jotka olisi tuotu kun kirkko muutettiin museokirkoksi. Jalkapuut mainitaan inventaariolistassa vuodelta 1932, jolloin kirkko vielä oli alkuperäisessä käytössä. Tällöin ei kuitenkaan enää lain mukaan jalkapuuta saanut käyttää rangaistuksena, mikä voisi kertoa siitä, että vanhat jalkapuut olisi jätetty paikalleen ilman käyttöä. Seilin jalkapuissa on kolme reikää. Jalkapuihin tuomittu asetti yhden jalan jalkapuuhun, eli siinä on paikat kolmelle hengelle.

Jalkapuut oli kirkkolain mukainen häpeärangaistus, josta Seilin kirkon toiminnan aikana säädettiin vuoden 1686 kirkkolaissa. Kirkkolaissa säädettiin muun muassa kirkon ja valtio suhteesta, ja siitä, että hallitsija oli kirkon ylin johtaja. Siinä myös säädettiin siitä, mitkä yhteiskunnan alueet kuuluivat kirkon tuomittaviksi. Vuoden 1686 kirkkolakia noudatettiin nykyisellä Suomen alueella aina vuoteen 1867 saakka, jolloin valtiopäivät säätivät uuden kirkkolain. Sitä ennenkin tehtiin joitakin muutoksia kirkkolakiin.

Jalkapuut olivat häpeärangaistus, joka oli kirkkokurin tavallinen rangaistusmuoto. Jalkapuihin tuomittu istui puissa joko koko jumalanpalveluksen ajan, tai ainoastaan kirkkoväen saapuessa ja lähtiessä kirkkoon. Jalkapuut asetettiin joko kirkon ulkopuolelle tai asehuoneeseen. Riippuen rikoksesta, jalkapuihin voitiin tuomita istumaan yhdestä yhdeksään peräkkäiseen sunnuntaihin. Jalkapuihin tuomittiin esimerkiksi jos otti toisen paikan kirkossa, jumalanpalveluksen häiritsemisestä tai sieltä ennenaikaisesta lähtemisestä tai jos jätti kokonaan tulematta jumalanpalvelukseen. Nämä rikkeet kulkivat sapattirikos-nimikkeen alla.

Kirkkokurin alaisuuteen kuului myös rikkeitä kuten avioliiton sisäiset riidat, huonot lukutaidot, epäkuuliaisuus vanhempia kohtaan, huolimattomuus lapsen kasvatuksessa, kiroilu, juoruilu, harhaoppien levittäminen ja valehteleminen. Yleensä rangaistukset olivat eritasoisia varoituksia, jolloin tuomittu eristettiin kirkon yhteisöstä tietyksi ajaksi tai elinikäisesti. Myös jalkapuihin tuomitseminen oli kirkon yhteisöstä lyhyeksi ajaksi eristämistä, jos tuomittua ei päästetty sisälle kirkkoon jumalanpalveluksen ajaksi.
Kirkossa, jalkapuita vastapäätä, on myös häpeäpalli, joka kerrotaan olevan vuodelta 1755.


Lähteet:
C. A. Nordman, Själö hospital i Nagu (1932).
Nisula, Sigrid, "Åbolands prosteri I", Suomen kirkot (Helsinki 1973).


Lisa Svanfeldt-Winter


keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Kellotapuli

Kirkon kellotapuli seisoo parinkymmenen metrin päässä kirkolta. Vanhassa kappelissa, joka tuotiin 1624 Turusta Seiliin, kellotapuli oli kirkon länsisiiven ulkopuolella, spitaalisten sisäänkäynnin vieressä. Kerrotaan, että kirkolle oli hankala saada palkatuksi kellonsoittajaa tapulin sijainnin vuoksi, tartunnan pelossa. Tästä syystä tapulit rakennettiin kauemmas kirkolta kun uusi, nykyinen, kirkko rakennettiin vuonna 1733.

Alkuperäistä tapulia on korjattu ja uusittu vuosien saatossa useampaan otteeseen. Edellisen kerran tapuli rakennettiin kokonaan uusiksi vanhan mallin mukaan vuonna 1960.

Kirkonkellot ovat saaren vanhinta kalustoa, sillä ne ovat 1600-luvulta, ja niitä pidettiin jo vanhan kappelin tapulissa. Ison vihan aikana hospitaalin taloudenhoitaja, eli johtaja, lähti monien muiden tapaan Ruotsiin pakoon miehitystä, ja vei samalla kirkonkellotkin turvaan. Miehityksen päätyttyä taloudenhoitaja palasi Seiliin kelloineen. Pienempi kello on valmistettu vuonna 1660 ja isompi vuonna 1695. Valaja oli turkulainen Ambrosius Ternandt.

Ettehän Seilissä vieraillessanne soita kirkonkelloja. Missä ei hälytyslaitteita ja sireenejä ole, kirkonkellot toimivat yleisenä hälytyksenä vaarasta, esimerkiksi tulipalosta. Väärän hälytyksen tahallinen aiheuttaminenhan on laissa kielletty, ja sen lisäksi museoväki toivoo ettei vanhoja kelloja kulutettaisi.

Historianopiskelijan P.S.
Häpeärangaistuksien ja kirkkokurin voimassaolon aikaan voitiin turhaan ja humalassa kirkonkelloja soittanut tuomita jalkapuihin.


Lähde:
http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx?sovellus=rapea&taulu=T_KOHDE&tunnus=200091

Lisa Svanfeldt-Winter

Klockstapeln

Kyrkans klockstapel står några tiotals meter från kyrkan. I kapellet, som flyttades från Åbo år 1624, fanns klockstapeln på kyrkans västra sida, bredvid de spetälskas ingång. Det sägs ha varit svårt att få anställt en klockringare till kyrkan på grund av stapelns placering och rädsla för smitta. Då den nuvarande kyrkan byggdes år 1733, byggdes därför klockstapeln en bit ifrån kyrkan.

Klockstapeln har under årens gång restaurerats och byggts om ett antal gånger. Senast byggdes den om efter gamla ritningar år 1960.

Kyrkklockorna hör till det äldsta på ön, för de användes redan i det gamla kapellet på 1600-talet. Under stora ofreden flydde bland annat hospitalets syssloman, det vill säga direktör, till Sverige. Han tog med sig kyrkklockorna, och hämtade dem sedan tillbaka då han återvände några år senare.  Den mindre klockan är tillverkad år 1660 och den större år 1695. De gjöts i Åbo av Ambrosius Ternandt.

Ni uppmärksammar väl att det är förbjudet att ringa i kyrkklockorna. I trakter där det inte finns sirener och andra alarmmedel, används kyrkklockor fortfarande för att varna om fara, så som eldsvåda. Att orsaka falskt alarm är ju i lag förbjudet, och dessutom önskar museifolket att de gamla klockorna inte i onödan skulle slitas.

Historiestuderandes P.S.
Då stockstraffen och kyrkotukten ännu var lag, kunde en person som i onödan eller berusad ringde i kyrkklockorna, bli dömd till fotstock.


Källa:
http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx?sovellus=rapea&taulu=T_KOHDE&tunnus=200091

Lisa Svanfeldt-Winter

Uusi harmoni / Nytt harmonium / New harmonium

Juhannuksen jumalanpalveluksessa kirkon urkuharmoni soitti viimeisen virren, harmillisesti tosin ei ihan koko sitä viimeistäkään. Rikkimenneen harmonin tilalle tuotiin eilen tiistaina uusi. Edellinen harmoni saatiin kirkkoon sotien jälkeen. Sitä ennen kirkossa ei ollut soittimia lainkaan.

I midsommarens gudstjänst spelade kyrkans gamla harmonium sin sista vers, som tyvärr enligt vittnen inte var psalmens sista vers. Det söndriga harmoniumet fördes till Åbo på tisdagen, och igår på eftermiddagen kom en ny i stället. Det tidigare harmoniumet kom till Själö kyrka efter krigen. Innan det fanns inga instrument i kyrkan.

During the mass at midsummer the harmonium got broken. It came to the Church of Seili after the Second World War. Before that there was no instruments in the church. A new harmonium was brought here yesterday.

Lisa Svanfeldt-Winter
Uusi harmoni/ Det nya harmoniumet/ The new harmonium.


Vanhasta harmonista jäi vain jalka Seiliin. Bara foten blev kvar av det gamla harmoniumet. Only the foot was left in Seili of the old harmonium.

Tietoa vierailijoille

Seilissä voi museokirkon lisäksi ulkoapäin tutustua vanhan sairaalan rakennuksiin. Niissä toimii Turun Yliopiston saaristomeren tutkimuslaitos, joka ei ole avoinna vieraille.

Yhteysalus Östern kulkee väliä Nauvo-Seili-Hanka elokuun loppuun saakka. Östernin aikataulut löytyvät osoitteesta: http://www.ostern.fi/aikataulu. Talvikaudella yhteysalus Falkö kulkee Nauvosta Seiliin: http://www.ely-keskus.fi/web/ely/aikataulut#.UdVCSm3kz6d

Saaristotien linja-autot liikennöivät väliä Helsinki-Nauvo ja Turku-Nauvo. Aikataulut löytyvät Vainion liikenteen kotisivuilta: http://www.vainionliikenne.fi/www/page.php?cat=56

M/s Autere tekee päiväristeilyjä heinäkuussa Kaarinasta ja Turusta Seilin kautta Nauvoon. Autereen hinnat ja aikataulut löytyvät osoitteesta: http://www.merireitit.fi/?page_id=24
Seiliin pääsee myös omalla veneellä, jolloin rantaudutaan saaren itäpuolella sijaitsevaan Kirkkolaituriin.

Seilissä voi majoittua omaan veneeseen, mutta muuten leiriytyminen on kiellettyä. Kirkolla ei saa polttaa savukkeita, ja koko saarella on tulenteko kielletty.

Seilin museokirkon kesän 2013 aukioloajat:

Ma: suljettu
Ti-pe: klo 11 – 15
La: klo 11 – 16
Su: klo 12 – 16

Pääsymaksut:

Aikuiset: 3,50 e
Lapset: 1,50 e
Eläkeläiset: 1,50 e
Perheet: 8,50 e

Ryhmät:

1 - 20 hlö: 43,00 e
21 – 30 hlö: 60,00 e
31 – 40 hlö: 80,00 e
41 – 50 hlö: 100,00 e
51 – 60 hlö: 120,00 e

Opastuksia tilauksesta, katso lisätietoja osoitteesta: http://www.seili.utu.fi/museokirkko/aukioloajat_hinnasto/

Lisa Svanfeldt-Winter

Information för besökare

Till Själö kan man ta sig med fartyget Östern, som traffikerar till slutet av augusti mellan Nagu och Hanka. Österns tidtabeller finns på adressen: http://www.ostern.fi/se/tidtabell

Vintersäsongen traffikerar fartyget Falkö från Nagu till Själö. Tidtabellen läggs upp på adressen: http://www.ely-keskus.fi/web/ely/nauvon-pohjoinen-reitti#.UdVDam3kz6c

Till Nagu kommer man med Sjärgårdsvägen Ab:s bussar från Helsingfors och Åbo. Tidtabellerna finns på Vainion liikennes sidor: http://www.vainionliikenne.fi/www/page.php?cat=56

I juli och augusti gör m/s Autere dagskryssningar från S:t Karins och Åbo till Själö. http://www.merireitit.fi/?page_id=24&lang=sv

Man kan också komma till Själö med egen båt. Då ska man ta i land vid Kyrkobryggan, på öns östra sida. Det är tillåtet att övernatta i egen båt, men inte slå läger på land. Vid kyrkan får man inte röka, och det är förbjudet att göra upp eld på ön.

Kyrkans öppettider:

Må: stängt
Ti-Fre: kl 11 – 15
Lö: 11 – 16
Sö: 12 – 16

Inträde:

Vuxna: 3,50 e
Barn: 1,50 e
Pansionärer: 1,50 e
Familjer: 8,50 e

Grupper:

1 – 20 pers: 43,00 e
21 – 30 pers: 60,00 e
31 – 40 pers: 80,00 e
41 – 50 pers: 100,00 e
51 – 60 pers: 120,00 e

Kontaktuppgifter och information om guidade turer finns på muséets hemsidor: http://www.seili.utu.fi/museokirkko/aukioloajat_hinnasto/


Lisa Svanfeldt-Winter

Information for visitors

You can get to Seili by ferry from Nauvo and Hanka. The timetable of the ferry Östern, which is in traffic May – end of August is on: http://www.ostern.fi/en
During the rest of the year the ferry Falkö is in traffic, timetables will be updated on: http://www.ely-keskus.fi/web/ely/nauvon-pohjoinen-reitti#.UdVG0m3kz6c

To Nauvo you can get by bus from Helsinki and Turku. Timetables are on: http://www.vainionliikenne.fi/en/www/page.php?cat=40

A small guest pier is located on the east side of the island, at Kirkkolaituri.

It is not allowed to make up fire on the island, and smoking is prohibited at the church.

Opening hours of the church:

Mon: closed
Tue – Fri: 11 – 15
Sat: 11 – 16
Sun: 12 – 15

Entrance fees:

Adults: 3,50 e
Children: 1,50 e
Retired persons: 1,50 e
Families: 8,50 e

Groups:

1 – 20 pers.: 43,00 e
21 – 30 pers.: 60,00 e
31 – 40 pers.: 80,00 e
41 – 50 pers.: 100,00 e
51 – 60 pers: 120 e

Contact information and information about guided tours is on http://www.seili.utu.fi/en/museumchurch/opening/


Lisa Svanfeldt-Winter

Fotstocken

Det är oklart hur gammal fotstocken i Själös kyrka är, men den verkar inte vara en ny kopia av en gammal fotstock, utan en som verkligen blivit använd. I en inventarie gjord år 1932 i kyrkan, nämns fotstocken. Det är alltså långt innan kyrkan gjordes om till museum, men också betydligt senare än fotstocken använts som bestraffning inom kyrkotukten. Inte heller i senare inventarielistor nämns fotstockens uppskattade ålder. Själös fotstock har tre hål, den har alltså plats för tre personer, vilka alla skulle placera en fot i stocken.

Fotstocken användes som bestraffningsmedel i enlighet med kyrkoordningen från år 1571, som sedan år 1686-års kyrkolag byggde på. I kyrkolagen fastställdes om kyrkans och statens förhållande till varandra, om medlemskap i församlingen, om gudstjänster och deltagande i dessa. Regenten skulle vara kyrkans överhuvud, och mellan biskoparna och kungen skulle det inte finnas mellaninstanser. Dessutom fastställdes vilka samhällsområden som skulle rättsligt dömas av kyrkan. År 1686-års kyrkolag följdes i Finska rikshalvan, och senare i Storfurstendömet Finland ända fram till år 1867, då lantdagen stiftade en ny kyrkolag. I Sverige avskaffades stockstraffen redan 1841. Skampallen, som står på andra sidan om ingången, sägs vara från år 1755.

Fotstocken, och andra stockstraff, var en form av skamstraff, vilka var vanliga medel för kyrkotukt. Den som fick avtjäna sitt straff i fotstock, skulle sitta utanför kyrkan, eller i vapenhuset, i då kyrkofolket kom och gick till gudstjänst. Beroende på brottets art, kunde man dömas till fotstock under en till nio söndagar i rad. Orsaker till att bli dömd till stockstraff kunde vara att sitta på någon annans plats i kyrkan, löst tal, att inte delta i gudstjänsten, att lämna gudstjänsten i förtid eller föra oljud under den, skvaller m.m. Att störa eller att delta bristfälligt i gudstjänsten, gick under samlingsnamnet sabbatsbrott.

Till kyrkotuktens domän hörde också stridigheter inom äktenskap, brister i läskunskap, olydnad mot föräldrar, vårdlös barnuppfostran, svordomar och lögner och spridande av irrlära. Straffen bestod av böter och olika grader av varningar, i vilka den dömde uteslöts för en viss tid, eller i grövsta fallen på livstid från församlingsgemenskapen. Ett sådant straff var alltså också stockstraffen, där den bestraffade inte fick delta i gudstjänsten.

 I kyrkan finns också en skampall, som liksom fotstocken inte har något årtal för när den skulle ha tagits i bruk.

På skampallen säljs i dagens läge Själö-vykort.Kom ihåg en vän (med Själökort eller kort med gladare motiv), eller skäms!
Källor:
Nisula, Sigrid, "Åbolands prosteri I", Suomen kirkot (Helsinki 1973).