Lepra (suomeksi)

Lepran aiheuttaa bakteeri Mycobacterium leprae, joka on sukua tuberkuloosin ja borrelioosin aiheuttaville bakteereille. Bakteerin löysi vuonna 1873 norjalainen A. G. H. Hansen, ja tautia kutsutaan toisinaan myös Hansenin taudiksi. Bakteeri ei selviä kauaa ihmisruumiin ulkopuolella, miksi tauti ei kovin helposti tartu. Kerrotaan perheistä, joissa lepraa sairastava henkilö olisi vuosienkin ajan elänyt, eikä muita perheenjäseniä olisi tartuntaa saanut. Nykyään lepran voi parantaa pitkällä antibioottikuurilla, mutta ennen antibioottien keksimistä 1900-luvulla, lepra oli parantumaton ja hyvin pelätty sairaus. Lepran itämisaika voi olla jopa yli kymmenen vuotta, minkä vuoksi on usein vaikea tietää mistä tartunta on tullut. Myös tämä lisäsi taudin pelkoa ja aiheutti ajoittain jopa hysteriaan verrattavia eristämis- ja syyllistämiskierteitä.[1]

Lepraa sairastava mies. Kuva: Wikicommons.

Lepraa on kahta ääripäätä: tuberkuloidilepra ja lepromatoosilepra. Kansan kielellä näitä myös kutsutaan kuivaksi ja märäksi lepraksi. Kuiva lepra vaikuttaa sairastuneen hermoihin. Verenkierto häiriintyy ja raajoihin voi tulla tunnottomuutta.[2] Kuivaa lepraa sairastavia kuvaillaan vanhemmissa asiakirjoissa ja kuvituksissa oudon näköisiksi, ja heillä voi esimerkiksi poski tai silmäkulma roikkua.[3] Märkä lepra taas vaikuttaa ihoon, ja aiheuttaa pahkoja, paiseita ja ihottumaa. Usein lepra ilmenee näiden kahden ääripään välimuotona, eli sairastavalla on sekä tunnottomuutta raajoissa että ihoon liittyviä ongelmia. Tunnottomuuden seurauksena henkilö voi helposti loukata itsensä, verenkierron heikkenemisen myötä haavat paranevat huonosti, ja ihottuma ja paiseet ärsyyntyvät ja menevät rikki. Varsinkin tällaisissa tapauksissa sairaus voi olla hyvin kivulias. Jos hygieniasta ei huolehdita erittäin hyvin, haavat myös tulehtuvat ja raajoihin voi tulla jopa kuolioita. Tästä johtuneet amputoinnit tai jopa raajojen tippumiset on antanut yleisen kuvan siitä, että lepra sairautena tiputtaa raajoja. Lepra ei myöskään itsessään ole tappava tauti, mutta sitä sairastava saa helpommin muita tauteja vastustuskyvyn laskiessa, ja koska hän useimmiten jo valmiiksi elää olosuhteissa, joissa altistuminen taudeille on yleistä.[4]

Euroopassa lepraepidemia oli vahvimmillaan keskiajalla, Pohjoismaissa taas se oli pahimmillaan 1600-luvulla. Ensimmäinen leprahospitaali perustettiin nykyiseen Suomeen 1300-luvulla, jonka jälkeen niitä perustettiin ympäri maata. Lepratartunnan sai helpoiten aliravittu, huonossa hygieniassa elävä henkilö, jonka vastustuskyky jo ennen tartuntaa on ollut heikko. Siksi tauti levisi tehokkaimmin alemmissa yhteiskuntaluokissa, ja on ollut varsinkin keskiajan jälkeen harvinainen yläluokkien keskuudessa.[5] Koska lepraa Suomessa ilmeni eniten rannikkoseudulla, oli yksi teoria myös, että lepra tarttui kaloista.[6]

Seilissä kuolleiden 663 spitaalisen muistomerkki.

Raamatussa Jeesus parantaa spitaalisen, mistä (vaiko jostain muusta?) vedettiin johtopäätös että spitaali on Jumalan rangaistus synneistä. Joidenkin teorioiden mukaan leprasta tarttui, paitsi itse tauti, myös synti ja moraalittomuus. Ainakin vielä 1700-luvun loppupuolella puhuttiinkin vielä spitaalisista, jonka jälkeen pikkuhiljaa otettiin käyttöön sana lepra. Luultavasti se spitaali, mitä Raamatussa kuvaillaan, on yleisnimitys monenlaisista ihottumataudeista. Nykykäsityksen mukaista lepraakin oli jo ajanlaskennan alussa, mutta sairauksien nimet ovat mitä ilmeisimmin menneet ristiin useaan otteeseen ja käännetty väärin.[7]

Peter Richards selittää väärinkäännökset seuraavasti:

Raamatun kuvaamasta spitaalista käytettiin hepreaksi nimeä tsara’ ath, joka kreikaksi käännettiin sanaksi lepra. Sairautta, joka kuvausten mukaan on nykykäsityksenmukainen lepra, oli kreikaksi elefantiasis, sen kasvoihin aiheuttamien paiseiden ja epämuodostumien vuoksi. Antiikin Kreikan lääketiede, monien muiden tieteenalojen kanssa, säilyi arabien käännöksissä kun varhaiskeskiajan länsieurooppalaiset pitkälti tuhosi alkuperäiskirjoitukset. Arabian lääketieteessä oli kuitenkin jo käytössä sana, das fil, jolla oli sama merkitys kuin kreikan elefantiasis-sanalla, ja siksi se sairaus, jota kreikkalaiset olivat tarkoittaneet sanalla elefantiasis käännettiin juzam:iksi. (Nykyäänkin on sairaus nimeltä elefantiasis, joka vastaa arabialaisten lääkäreiden tautia das fil). Kun arabiankielisiä lääketieteellisiä tekstejä ruvettiin kääntämään latinaksi, juzam, eli nykyajan lepra, käännettiinkin lepra:ksi, eli mikä oli ollut kreikaksi epämääräinen ihosairaus. Näin sekoittui kaksi tyystin eri sairautta keskenään: toisaalta tarkasti määritelty (nykyajan) lepra ja toisaalta uskontoon liittyvä spitaali.[8]

Koska potilaita hoidettiin hospitaaleissa, alettiin puhua spitaalisista. Spitaalisten pyhimyksenä pidettiin suurimmassa osassa Eurooppaa Pyhää Lasarusta, mutta Pohjoismaissa useimmiten Pyhää Yrjöä. Myös Maria Magdalenaa pidettiin spitaalisten suojelijana, ja esimerkiksi Viipurin spitaalihospitaali nimettiin hänen mukaansa.[9]

Suomessa lepra väheni 1700-luvulla. Päätettiin, että Seiliin ei enää otettaisi uusia leprapotilaita. Päätöksestä pidettiin myös kiinni 1800-luvulla, kun Suomeen tuli uusi lepraepidemia.[10] Viimeinen leprasairaala toimi Suomessa Orivedellä, ja se lakkautettiin vuonna 1953.[11] Maailmalla on vielä lepraa paikoissa, joissa terveydenhuoltoon on vaikea päästä ja lääkkeet ulottumattomissa, kuten paikoin Intiassa, Brasiliassa ja Nigeriassa.

Lähteet:

Richards, Peter, The Medieval leper and his northern heirs (Cambridge 1977).

Turunen, Sakari, Achté, Kalle, “Seilin hospitaali 1619 – 1962”, s. 4 – 46, Käytännön lääkäri 1/1976.

Vuorinen, Heikki S., Tauti(n)en historia (Tampere 2002).

 Lisa Svanfeldt-Winter

---

[1] Heikki S. Vuorinen, Tauti(n)en historia, (Tampere 2002), ss. 153, 155.

[2] Vuorinen, s. 153.

[3] Peter Richards, The Medieval leper and his northern heirs (Cambridge 1977), s. 107 – 111.

[4] Vuorinen, s. 153 – 154.                                                                

[5] Vuorinen, s. 158 – 159 ja Richards, s. 95.

[6] Vuorinen, s. 165.

[7] Vuorinen, s. 165.

[8] Richards, s. 9.

[9] Richads, s. 8.

[10] Vuorinen, s. 166 – 168 ja Sakari Turunen, Kalle Achté, ”Seilin hospitaali 1619 – 1962” s. 4 - 46, Käytännön lääkäri 1/76, s. 20.

[11] Richards, s. 89.